tiistai 27. tammikuuta 2009

Turun Sanomat Pronssisoturi-kirjasta

Turun Sanomat julkaisi dosentti Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirjasta useita uutisjuttuja ja kolumneja sekä joukon mielipidekirjoituksia. Ohessa juttujen tekstit sekä skannauksia ja lopussa myös linkit.

Julkaistu 18.9.2008 2:31:21
Suomalaisen dosentin kirjasta kohu Virossa
ANNELI REIGAS
Tallinnan Pronssisoturi-patsaalla julkistetaan maanantaina dosentti Johan Bäckmanin kirjaPronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Moni virolainen tiedotusväline ja poliitikko on viime viikkoina ehtinyt arvostella ankarasti kirjaa, jossa ennustetaan Viron itsenäisyyden päättymistä.
Dosenttina Helsingin, Turun ja Joensuun yliopistoissa toimivan valtiotieteiden tohtorin Johan Bäckmanin kirjan kustantaa Venäjän kirjailijaliiton yhteydessä toimiva kustantamo Tarbeinfo, jonka kustannuspäällikkö Vladimir Iljashevitsh tunnetaan Virossa pitkäaikaisena KGB:n työntekijänä.
Bäckman käsittelee kirjassaan Viron viimevuotista patsaskiistaa ja pitää pronssisoturin siirtämistä Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle ”Viron historian loppuna”.
Lehti kummeksuu dosentuuria
Eesti Päevaleht kirjoitti jo 11. elokuuta omilla nettisivuillaan Bäckmanin kirjasta otsikolla ”Viro matkalla helvettiin”.
Postimees -lehti syytti maanantaina otsikolla ”KGB:n kätyrit” julkaisemassaan artikkelissa Bäckmania historian väärentämisestä ja väärän Viroa koskevan tiedon levittämisestä.
Postimees -lehden mukaan ”Bäckmanin ansaan ovat jo menneet Itävallan uutistoimisto APA, puhumattakaan monesta paikallisesta venäläislehdestä”.
Lehti toteaa, että kirjan julkistaminen ”lisää hysteriaa”.
Myös Saarenmaalla ilmestyvä lehti Oma Saar julkaisi lauantaina pitkän kirjoituksen kirjasta otsikolla ”Kymmenen vuoden jälkeen Viro osa Venäjää”.
”Suomalainen tiedemies järkyttää naapureita provokaatio-kirjalla Viron valtion lopusta”, lehti kirjoittaa ja siteeraa Bäckmanin haastattelua Itävallan uutistoimistolle.
Lehden mukaan Bäckman väitti haastattelussa, että Virossa vallitsee apartheid-järjestelmä ja että Viroa ei tavallaan ole olemassakaan, koska se ei olekaan demokraattinen valtio.
Suomesta muuta opittavaa
- Suomessa on aina ollut olemassa punaisen ideologian traditio. Nyt on esiin tullut joku Johan Bäckman, joka ennustaa Viron valtion katoamista. Virolaisessa kulttuurissa tälläisella ajatuksella ei ole juuri minkäänlaista tukea, esitti kansanedustaja Andres Herkel Isänmaan ja Res Publican liitosta oman mielipiteensä Bäckmanin kirjasta tiedotusvälineille.
Herkel lisäsi, että Virolla olisi Suomelta paljon opittava, mutta muilta aloilta.
Julkaistu 18.9.2008 2:31:21


Julkaistu 23.9.2008 2:31:57
KGB-syytökset sinkoilevat Virossa
TS kertoi 18.9. kirjani ”Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö” herättämästä keskustelusta Virossa. Siellä kirjaa on kommentoitu joka paikassa niin paljon, että yleiskuvan muodostaminen on varmasti vaikeaa. Haluan kuitenkin huomauttaa yhdestä seikasta: TS väittää, että kirjan virolaisen kustantajan Tarbeinfon toimitusjohtaja Vladimir Iljashevitsh ”tunnetaan Virossa pitkäaikaisena KGB:n työntekijänä”.
Virossa melkein ketä tahansa voidaan herjata entiseksi KGB-agentiksi. Iljashevitshiä on herjattu agentiksi ilman todisteita jo vuosia, koska hänellä on tiiviit suhteet venäläisen kulttuurin kärkeen. Iljashevitsh toimii Venäjän kirjailijaliiton pääsihteerinä ja tutkii itse Tallinnan vaikutusta Dostojevskin tuotantoon. Hän on myös kirjoittanut paljon Viron venäläisestä historiasta, mikä ärsyttää Viron nykyisiä vallanpitäjiä.
Virossa KGB-syytökset sinkoilevat, myös Lennart Meri sai aikanaan kuulla olleensa KGB-agentti. Viimeksi TS:n pitkäaikainen päätoimittaja Jarmo Virmavirta on ollut KGB-syytösten kohteena. Niitä esitti Viron parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Marko Mihkelson, jonka mielestä Virmavirran huomautukset Viron Venäjä-politiikan puutteista selittyisivät hänen ”KGB-taustallaan”. Myös Paavo Lipponen ja Tarja Halonen ovat kuulemma Venäjän leivissä.
Viro on syvemmässä kriisissä kuin ymmärrämme. Yksi oire tästä ovat KGB-syytökset, joilla yritetään rajoittaa sananvapautta eli sulkea tiettyjä henkilöitä tai aiheita julkisen keskustelun ulkopuolelle. Tällaisia ”kiellettyjä” aiheita ovat Viron tasavallan itsenäisyyden häämöttävä loppu, Viron rikollinen apartheid-politiikka sekä virolaisen historiakuvan valheellisuus ”miehitysmyytteineen”.
Johan Bäckman Dosentti, Helsingin yliopisto
Julkaistu 23.9.2008 2:31:57


Julkaistu 24.9.2008 2:31:37
Kohukirja jäi vakoiluskandaalin varjoon
ANNELI REIGAS
Virossa viikkoja arvosteltu ja keskusteltu Johan Bäckmanin kirja sai tiistaina Viron lehdissä enää hyvin vähän huomiota.
Bäckman esitteli uuttaa kirjaansa Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö maanantaina Tallinnassa sotilashautausmaalla. Kohukirja jäi Viroa kuohuttaneen vakoiluskandaalin varjoon.
Sujuvasti venäjä puhunut Bäckman kertoi kirjastaan maanantai-iltana Venäjän tv-kanavan RTR:n uutislähetyksessä, moitti miljoonien venäläiskatselijoiden edessä virolaisia ”apartheid-järjestelmästä ” ja tuomitsi neuvostopatsaan siirtämisen pois Tallinnan keskustasta.
Moni virolainen väline laittoi maanantain jälkeen nettisivuilleen lyhyen videon Bäckmanin lehdistötilaisuudesta, johon oli saapunut myös joitakin Tallinnan vuoden 2007 mellakoiden järjestämisestä syytettyjä. Oikeuskäsittely on vielä kesken. Englantilainen Economist -aikakauslehti ihmetteli viime viikolla kohukirjan Virossa osakseen saamaa huomiota.
Economist kirjoitti maassa pääsevän uutisiin aiheita, joihin tulisi suhtautua kuin vitsiin, kuten pari viikkoa sitten Koillis-Virosta kansainvälisille tiedotusvälineille faksattu ”uutinen”, että kaksi maanviljelijää on julistanut omille tiloilleen Neuvosto-Viron.
Virossa tunnettu suomalainen professori Mikko Lagerspetz kommentoi Bäckmanin kirjaa ja sen aiheuttama kohua virolaisille pari päivää sitten. Lagerspetzin mielestä kirja ei ansaitse huomiota, jonka se on saanut Virossa. Lagerspetz mainitsee uutisportaali Delfi -nettisivuilla, että Viron lisäksi Bäckman kirjoittaa kirjassaan paljon Suomesta.
- Niin kun yleensä propagandateoksissa Bäckmanin kirjassa on yhdistetty totuus, puolitotuus ja suorat valheet, Lagerspetz kirjoittaa.
Julkaistu 24.9.2008 2:31:37


Julkaistu 25.9.2008 2:31:45
TS/
Monen dokumentin dosentti
ARI NIEMI
Arvoisat yliopistojen kanslerit, rehtorit, humanististen tiedekuntien dekaanit ja historian laitosten johtajat.
Uskallan näin avoimella kirjeellä kääntyä puoleenne, sillä haluaisin päästä yliopistoonne dosentiksi. Avoimessa kirjeessä on se hyvä puoli, että pääsen kerskumaan tiedoillani ja säästän postimaksun.
Ykkösvahvuutenani pidän Viron historian ja nykypäivän tuntemusta.
Olen käynyt siellä kaksi kertaa: ensimmäisen kerran neuvostoaikoina noin vuonna 1980, toisen kerran itsenäisessä Virossa vuonna 2003. Kumpaankin reissuun sisältyi yöpyminen Viru-hotellissa.
Tai oikeastaan kertoja on kolme, sillä vannoin, että se ensimmäinen oli samalla myös viimeinen.
Toistuvaa matkailuani olen täydentänyt kirjallisilla lähteillä, joten pätevyyttäni en epäile lainkaan.
***
Olen täysin samaa mieltä tulevan kollegani Johan Bäckmanin kanssa siitä, että Neuvostoliitto ei miehittänyt Viroa. Viro anoi pääsyä suureen neuvostokansojen perheeseen. Siitä on olemassa dokumentitkin.
Tarkkana tutkijana tarkistin asian kolmesta, toisistaan riippumattomasta, lähteestä:Pravdan, Neues Deutschlandin ja varmuudeksi vielä suomalaisen Tiedonantajan arkistoista.
Itse asiassa virolaisilla on kautta aikain ollut mieltymys vieraaseen komentoon. Isännyyttä on tarjottu Ruotsin kuninkaille, Pietari Suurelle ja Hitlerille.
Maa ei selvästi haluakaan olla itsenäinen. Kansan syville riveille itsenäistyminen ja liittyminen Euroopan unioniin ja Natoon on varmasti ollut hirvittävä järkytys.
Laajoilla Viron matkoillani opin, ettei maa ollut itsenäinen myöskään 1920-1930-luvuilla. Kaksoismatkalla - sillä ensimmäisellä ja viimeisellä - Inturistin opas kertoi huhun perustuvan väärinkäsitykseen. Asiaa tivannutta tuttavaani opas kutsui hellästi humalaiseksi poroksi.
Haluan myös korjata yleisen käsityksen, että niin sanotun ensimmäisen tasavallan presidenttiKonstantin Päts olisi ollut jonkinlainen diktaattori. Päin vastoin, hän oli oikea demokratian airut.
***
Tulevaa dosentuuriani varten olen selvittänyt myös monta muuta väärää historiantulkintaa.
Aloitetaan vaikkapa Tshekkoslovakiasta. Siinä on paljon yhteistä Viron kanssa. Vuonna 1938 maa halusi luovuttaa sudeettialueensa Hitlerin Saksalle. Myöhemmin se luopui Itävallan tapaan tyystin itsenäisyydestään kyllästyttyään itse hoitamaan asioitaan.
Sama toistui 30 vuotta myöhemmin. Vuonna 1968 Tshekkoslovakian johto kutsui Neuvostoliiton kumppaneineen apuun, kun Alexander Dubcekin johtamistyyli kävi luokkatietoisen kansan hermoon. Liika itsenäisyys ei viehättänyt tshekkejä eikä slovakkeja.
Unkarissa oli samanlainen tilanne vuonna 1956. Silloinkin isoveli kutsuttiin apuun. Molemmista avunpyynnöistä on kiistattomat dokumentit olemassa.
***
Niin on Mainilan laukauksistakin. Suomi voisi vihdoin tunnustaa aloittaneensa talvisodan. Samoin Katariina II niin sanotun Kustaan sodan.
On silkkaa likaisen mielikuvituksen tuotetta kuvitella, että Kustaa III olisi puetuttanut omia joukkojaan venäläisiksi kasakoiksi teatterista haetulla rekvisiitalla. Arvokkaat valtionpäämiehet eivät ole sellaiseen missään historian vaiheessa syyllistyneet.
Koska menneisyyden lisäksi hallitsen myös tulevaisuuden ennustamisen, ei Tshekille, Slovakialle, Unkarille eikä Virolle voi luvata pitkää itsenäisyyden kautta. Tuskin Suomellekaan.
Ihan lähihistoriasta kannattaa vielä mainita Yhdysvaltain pyyteetön työ demokratian levittämiseksi Afganistaniin ja Irakiin. Parlamentarismin, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon opettaminen talibaneille on kiitettävää, eikä suinkaan moitittavaa työtä.
***
Valtiollisen historian lisäksi olen perehtynyt hyvin myös rikollisuuden vaiheisiin. Olen ajatellut kirjoittaa Camorran historian.
Siitä on kyllä tulossa ohut teos, sillä tietämäni mukaan mitään mafiaa ei sillä seudulla ole olemassa.
Rahoituksen tulevaan tutkimukseeni sain eräältä napolilaiselta jätehuoltoyhtiöltä. Minusta tarjous oli sellainen, ettei siitä kannattanut kieltäytyä.
***
Toivon, ettei dosentuurini kaadu muutamaan muodolliseen puutteeseen. Aikanani harkitsin monta kertaa lisensiaattityön teon suunnittelua. Väitöskirjani on aloittamista vaille valmis.
Graduni jälkeen en ole julkaisut mitään lukuun ottamatta näitä sanomalehtijuttuja, jotka eivät tätä lukuun ottamatta liity mitenkään opetettavaan aihepiiriin.
Niin että milloin voin aloittaa?
(02) 269 3472 ari.niemi@turunsanomat.fi
Julkaistu 25.9.2008 2:31:45



Julkaistu 30.9.2008 2:30:46 (Päivitetty 30.9.2008 10:55:58)
TS/Raigo Pajula
Suomalaisten kirjoitukset Viron historiasta ärsyttävät Anneli Reigaksen mukaan virolaisia, viimeksi kynnyksen ylitti dosentti Johan Bäckmanin teos Pronssisoturikiistan taustoista. Kuvassa kyseinen Tallinnan Pronssisoturi-patsas siirron jälkeen uudella paikalla sotilashautausmaalla.
TS/ 
Anneli Reigas on tallinnalainen toimittaja, joka toimii Turun Sanomien Viron kirjeenvaihtajana.
Kohukirjat ja viilenevät välit vahingoittavat turhaan veljeskansojen ystävyyttä
Neuvosto-Suomi ja traumaattinen Viro
Presidentti Tarja Halosen kommentti, että joissakin maissa podetaan edelleen Neuvostoliiton jälkeistä traumaa, ärsyttää tavallista virolaista paljon vähemmän kuin Suomessa syntynyt uusi ilmiö julkaista suomalaisten kirjoittamia ja virolaisia loukkaavia kirjoja Viron historian ja politiikan ”totuudesta”. On sääli, jos nämä Viroa ja virolaisia leimaavat teokset ja viime aikoina viilentynyt ilmapiiri Viron ja Suomen välillä onnistuvat loppujen lopuksi vahingoittamaan sukulaiskansojen ainutlaatuisia suhteita.
Olen viime vuoden aikana lukenut Viron lehdistä juttuja, joiden Virossa hyvin tunnetut kirjoittajat ovat paljastuneet suuriksi Suomen ystäviksi kirjoittamalla erittäin lämpimästi Suomesta ja suomalaisista. Yhden niistä kirjoitti Suomi-90-juhlan kunniaksi viikkolehtiEesti Ekspressin päätoimittaja Priit Hõbemägi, jonka mielestä Suomi on Virolle kuin rakastava äiti lapselleen.
Lisääntyvää arvostelua Suomea kohtaan
 Viime kuukausina ei ole enää mennyt viikkoakaan, ettei Viron tiedotusvälineissä ja nettisivuilla arvosteltaisi Suomessa esitettyä Viro-kritiikkiä. Jo keväällä erään suomalaistoimittajan pamfletti Viron kylmä sota, jossa kirjoittaja syytti Viroa apartheid-järjestelmästä ja väitti Viron liittyneen Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, sai Virossa osakseen erittäin kovaa arvostelua.
Ristiriitaisia kommentteja on Virossa tänä vuonna herättänyt myös Martti Turtolan uusi teos virolaisesta kenraalista Johan Laidonerista ja prosessista, joka johti Viron itsenäisyyden menetykseen 1940.
”En ole Turtolan kirjaa vastaan siksi, että siellä on nopean kirjoittamisen takia paljon virheitä, vaan siksi, että se on ison veljen kirjoittama kirja pikkuveljestään,” Postimees -lehti kirjoitti maaliskuussa ”Turtola ärsyttää jälleen” otsikoimassaan pääkirjoituksessa. Lehti viittasi Lennart Meren kommenttiin Turtolan aiemmasta kirjasta (2002), jossa esitettiin uusi näkökulma Viron ensimmäisestä presidentistä Konstantin Pätsistä.
Vielä yksi Suomen puolelta saapuva totuus heitettiin pikkuveljen eteen viime viikolla, kun dosentti Johan Bäckman esitteli uutta kirjaansa Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö.
Virolaisten suhtautuminen Suomesta tuleviin ”paljastuksiin” Viron historiasta ei ole torjuvaa ja moittivaa siksi, että paljastuksia tekevät suomalaiset. Esimerkiksi Viron historiasta suurteoksen kirjoittanut Seppo Zetterberg on Virossa hyvin arvostettu.
Mutta joidenkin suomalaisen teoksissa esitetyt väitteet siitä, että Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon, ja että jo vuoden 1941 kesäkuussa noin kymmenen tuhatta virolaista Siperiaan karkottanut puna-armeija oli 1944 Viron ”vapauttaja” ja niin edelleen, loukkaavat virolaisia sydänjuuria myöten.
Jo syksyllä 1944 Moskova käynnisti Virossa laajan terrorin, joka huipentui neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen 25. maaliskuuta 1949. Silloin pääasiallisesti yhden yön aikana jo ennestään vangittujen, murhattujen ja Siperiaan karkotettujen virolaisten lisäksi Virosta lähetettiin Siperiaan vielä kymmeniä tuhansia ihmisiä ja näistä tuhannet myös kuolivat Venäjällä. Murhattujen ja Siperiaan karkotettujen ihmisten kodit eivät jääneet tyhjiksi - niihin muutti Vapauttaja-Puna-armeijan upseereita ja muita miehitysvallan edustajia perheineen.
Helsingin yliopiston vastaus shokki monelle
Kun joukko tunnettuja suomalaisia ja virolaisia lähetti viime viikolla Helsingin yliopistolle Bäckmania koskevan julkisen kirjeen, monia virolaisia järkytti Helsingin yliopiston rehtorin vastaus, ettei yliopisto puutu asiaan.
”Olen täysin shokissa tästä vastauksesta,” Suomessa asuva virolaistoimittaja ja kirjailijaImbi Paju ilmaisi Viron tiedotusvälineille. Paju kirjoitti jo 15. syyskuuta Postimees -lehdessä, että Viron ja Suomen suhteisiin on tullut uusia rasitteita, kun monet suomalaiset dosentit ja tutkijat ”viestittävät, että Viron itsenäisyys loppuu ja ovat ylpeitä suhteistaan Stasiin ja KGB:n entisiin agentteihin ja syyttävät virolaisia siitä, etteivät nämä ymmärrä, että neuvostomiehitys oli pelkästään kuviteltu myytti”.
Viime vuosina rikastuneen ja yhä uhkaavammaksi muuttuneen Venäjän johdolle puna-armeijaa Viron vapauttajana pitävän Bäckmanin ajatukset ovat varmasti ilouutinen. Voi olettaa, että Vladimir Putinin Venäjän propaganda tulee vielä kauan käyttämään hänen kirjaansa Viron-vastaisen vihan lisäämiseksi Venäjällä. Moskovan tiedotusvälineissä Bäckmanin ajatukset saivat paljon tilaa jo viime viikolla.
Venäjän tv-kanava RTR, jossa Bäckman kertoi ajatuksistaan miljoonille venäläisille viime maanantaina, lisäsi juttuun myös väitteet ”natsi-ihailusta” Virossa. Kun MoskovanKommersant -lehti haastatteli viime vuoden patsaskiistan aikana Virossa syntynyttä ja tallinnalaisessa venäläislehdessä työskentelevää naista, tämä tunnettu venäläistoimittaja sanoi suoraan, ettei Virossa ole mitään natsi-ihailua. Mutta virolaisia natsikansaksi leimaavia syytöksiä esitetään Moskovassa yhä uudelleen.
Suomi leimattu Moskovan vasalliksi
Suomi on kohukirjojen ansiosta leimattu viime kuukausina virolaisilla nettisivuilla joskus neuvosto-Suomeksi, Moskovan vasalliksi, Putinin kätyriksi ja niin edelleen. Suomea arvostelevat kommentit eivät tietysti edusta virolaisten yleistä suhtautumista Suomeen. Samoin virolaisia loukkaaviin ”paljastuksiin” yhtyisi Suomessa todennäköisesti vain harva suomalainen.
Koko asian aiheuttama vahinko on kuitenkin suuri ja luo muun muassa myös epäterveen taustan rehelliselle keskustelulle molempia maita koskevista tärkeistä turvallisuuskysymyksistä, olkoon kyseessä sitten suhtautuminen Venäjään, Georgian kriisi tai muu sellainen.
On myös valitettavaa, että kesällä julkaistu Jaakko Blombergin ja Gunnar Okkin raporttiSuomen ja Viron yhteistyön mahdollisuudet 2008, ei saanut tiedotusvälineissä läheskään yhtä paljon huomiota kun mainitut kirjat.
Viro-90 juhla ilman Suomen johtoa
Viron ja Suomen suhteita ovat viilentäneet muutkin asiat. Helsingin Sanomat kirjoitti hiljattain pääkirjoituksessaan olevan sietämätöntä, jos Suomen ja Viron läheisissä suhteissa uudeksi ongelmaksi nousee presidenttien välinen huono henkilökemia.
Amerikassa kasvaneen Viron nykyisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen kyvyttömyys ymmärtää Viron ja Suomen suhteiden monipuolisuutta ja asemaa ei pitäisi olla mikään yllätys.
Paljon suurempi yllätys on se tosiseikka, ettei yksikään Suomen hallituksen ministeri - pääministeristä ja presidentistä puhumattakaan - vaivautunut osallistumaan Viro-90-juhlavuoden Suomen-päätapahtumaan eli Helsingin Finlandia-talossa 14. huhtikuuta 2008 pidettyyn kapellimestari Eri Klasin johtamaan Tallinnan kamariorkesterin konserttiin, jossa esitettiin muun muassa nimenomaan Suomelle omistettu uusi teos.
Konsertti keräsi yleisöä täyden salin, mutta Suomen hallituksen puolesta muutaman sanan lausui vain ympäristöministeri Paula Lehtomäki, ja hänkin poistui paikalta ennen konsertin alkua viitaten tiiviiseen aikatauluunsa. Kun Viro-90-juhlavuosi käynnistettiin helmikuussa Turussa, Viron pääministeri piti tarpeellisena matkustaa Turkuun pitämään juhlapuheen.
Mielipiteensä suomalaisten Viroa koskevista kommenteista ovat viime kuukausina esittäneet useat Viron poliitikot, muun muassa parlamentin EU-valiokunnan puheenjohtaja Marko Mihkelson, jonka kommentti otsikolla ”Mitä tämä on, rakkaat suomalaiset ystävät?” julkaistiin Postimees -lehdessä.
Virossa usein lomaillutta ja viron kieltä taitavaa Suomen presidenttiä pidetään Virossa edelleen hyvänä ystävänä riippumatta siitä, että Halosen useita vuosia korostama henkilökohtainen erittäin hyvä suhde Vladimir Putiniin on herättänyt Virossa aiemmin myös paljon hämmennystä.
Halosen sanat Neuvostoliiton jälkeisestä traumasta joissakin maissa aiheuttivat Viron puolella jyrkän reaktion ennen kaikkea siksi, että ne olivat kuin suolaa virolaisten haavaan, jota monet dosentit ja historioitsijat Suomen puolella ovat olleet ahkerasti avaamassa.
ANNELI REIGAS
Kirjoittaja on tallinnalainen toimittaja, joka toimii Turun Sanomien Viron kirjeenvaihtajana.
 

Julkaistu 30.9.2008 2:30:46 (Päivitetty 30.9.2008 10:55:58)
Julkaistu 30.9.2008 2:30:42
Historian julkista käyttöä tutkittava
Ari Niemen kolumnissa ”Monen dokumentin dosentti” (TS 25.9.) annetaan ymmärtää, että minun tai muiden tutkijoiden tulkinnoissa historiaa voitaisiin käännellä miten tahansa. Yleensä uusien tulkintojen syntyyn liittyy kuitenkin tutkimuksellinen tausta ja kehittely. Nykyisin tutkitaan myös yhä enemmän sitä, mihin ja miksi historian tulkintoja tarvitaan ja miten niitä käytetään.
Virossa vahvasti liioiteltua ja vääristeltyä tulkintaa ”neuvostomiehityksestä” käytetään vähemmistön sortamiseen. Kuten pitkäaikainen TS:n kirjeenvaihtaja Leena Hietanen muotoilee, Viron miehitysmyytti on kiihotusta kansanryhmää vastaan. Sillä on psykologinen funktio: vähemmistöstä halutaan tehdä epäluotettava valtaväestön silmissä ja heille yritetään valaa jo lapsesta saakka heikko itsetunto. Heitä syytetään miehittäjiksi ja kyydittäjiksi, siis väkivallantekijöiksi. Jopa sotilastukikohdan entinen siivooja saa kuulla olevansa ”sotilaseläkeläinen” eli miehittäjä.
Ari Niemi voi vitsailla ”historian tulkinnoilla”, mutta asia on silti vakava. Kysymys on sortopolitiikasta. Miehitysmyytin julkinen käyttö on hyvin kaukana siitä, mitä todella tapahtui Viron liittyessä Neuvostoliittoon. Tästäkin on paljon uutta suomalaista ja virolaista tutkimustietoa. Martti Turtola ja Magnus Ilmjärv ovat hyvin yksiselitteisesti todenneet, että kysymys ei ollut miehityksestä. Jostakin syystä kukaan ei ollut halukas puolustamaan Konstantin Pätsin seisahtunutta hallintoa, Viron armeijaa ei koskaan tarvinnut edes riisua aseista.
Mutta Viron miehitysmyytin kiistäminen ja Viron rikollisen apartheid-politiikan tuomitseminen eivät mitenkään tee tyhjiksi neuvostovallan tekemiä ihmisyyden vastaisia rikoksia. Niistäkin on puhuttava, kuitenkin liioittelematta. Esimerkiksi ”kyydityksistä” on puhuttu vahvasti liioittelemalla. Monelle vuoden 1941 kyyditys eli joukkokarkotus merkitsi pelastusta, kuten puolelle Viron juutalaisista. Jopa natsit kirjoittivat, että neuvostovalta pelasti puolet Viron juutalaisista Venäjälle. Viron holokaustissa loput Viron juutalaisista tapettiin, asialla olivat virolaiset vapaaehtoiset.
Johan Bäckman
Dosentti, Helsingin yliopisto
Julkaistu 30.9.2008 2:30:42


Julkaistu 2.10.2008 2:30:54
Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle
On masentavaa katsoa vierestä kun joukko suomalaisia tiedemiehiä julkisesti heittää lokaa veljeskansamme, virolaisten niskaan, ja kieltävät heihin kohdistuneen terrorin.
Joissakin maissa on rikos kiistää juutalaisten kärsimykset, meillä tieteen kriteerit täyttyvät kun sama kohdistuu virolaisiin!
On mielistelyä jos me suomalaiset, jotka olemme toistuvasti joutuneet taistelemaan venäläisiä vastaan, kannamme suurempaa huolta Viron venäläisvähemmistöstä kuin omista sorretuista sukulaiskansoistamme Venäjällä. Uskottavuus on ainakin nolla!
Olen lukenut useita teoksia Viron lähimenneisyydestä. Niissä kerrotaan yksiselitteisesti terrorista, minkä kukin miehittäjä kulloinkin toteutti. Onko se kaikki valhetta?
Johan Bäckman (TS 30.9.) on tutkinut Viron juutalaisten kohtaloa natsilähteiden pohjalta. Näinkö tieteellisyys täyttyy?
Viron kirjallisuusmuseon muistelmasarjassa, Eesti rahva elulood, 1 osa (2000), juutalainen David Abramson kertoo, että hänen sukulaisensa kärsivät enemmän neuvostomiehityksestä kuin saksalaisesta.
Isä tuli kotiin venäläisestä vankileiristä ihmisrauniona, silmä puhkottuna! Syy pidätykseen oli kauppaliikkeen omistaminen! Päinvastoin kuin Bäckman Viron juutalaisista väittää jäi David Abramson ja monet muutkin henkiin kertomaan asiasta!
Magnus Nikula
Julkaistu 2.10.2008 2:30:54


Julkaistu 5.10.2008 2:30:54
Viron miehityksestä
Johan Bäckman väittää (TS 30.9.), ettei Viroa miehitetty vuonna 1940. Mieletön väite, sillä vielä elää henkilöitä, jotka näkivät kuinka Neuvostoliiton sotavoimat vyöryivät maahan. On aivan yhdentekevää mitä neuvostoliittolaisissa ja asiakirjoissa sanotaan. Puna-armeijassa palvelleet sotilaat todistivat, että jopa rivimiehille kerrottiin: ”Viroon mennään joka tapauksessa.” Joukot oli ryhmitetty hyökkäysvalmiuteen.
Miehitys perustui 23.8.1939 tehtyyn Neuvostoliiton ja Saksan sopimukseen, erityisesti sen salaiseen lisäpöytäkirjaan. Saksa takasi Neuvostoliitolle vapaat kädet Baltian maiden ja Suomen suhteen. Jo 11.10.1939 NKVD:n kenraali Serov kirjoitti käskykirjeen ”neuvostovastaisten elementtien” pidättämisestä ja Virosta kyydittämisestä. Käskettiin: 1. Syrjäyttää kaikki aktiiviset isänmaallismieliset ihmiset, 2. terrorin avulla nujertaa vähemmän aktiivisen väestön vastarinta ja 3. heikentää kansa fyysisesti.
Bäckman kirjoittaa, ettei Viron armeijaa riisuttu aseista. Se ei ole totta. Armeija ei ryhtynyt vastarintaan, koska Viron johtajat päättivät säästää verta, mutta aseista riisuttiin sekä armeija että suojeluskunta, joka lakkautettiin. Pieniä yhteenottojakin oli. Ainakin 10 punasotilasta ja 3 virolaissotilasta kaatui. Suuri osa upseereista pidätettiin.
Luotettavat kansainväliset selvitykset toteavat Baltian maiden liittymisen Neuvostoliittoon olleen lavastettu ja niiden miehityksen olleen Neuvostoliiton pitkäaikaisen pyrkimyksen tulos.
Bäckman kirjoittaa, että neuvostovallan rikoksista on puhuttava. Puhutaan: Virossa oli ennen vuotta 1940 kymmenen valtionpäämiestä. Heistä vain yksi pääsi pakenemaan Ruotsiin ja kuoli luonnollisen kuoleman. Muut yhdeksän joko teloitettiin tai kuolivat Neuvostoliiton vangitsemina epäselvissä oloissa. Viron armeijan 16 kenraalista 8 teloitettiin ja 5 kuoli vankileirillä. Viron 73 ministeristä vangittiin 48, ja heistä jäi henkiin vain 3. Viimeisen hallituksen 11 ministeristä vain pääministeri onnistui pakenemaan Ruotsiin, muut vangittiin. Viimeisen parlamentin 120 jäsenestä 58 joko teloitettiin tai kuoli vankileirillä.
Sellainen on ”vahvasti liioiteltu tulkinta neuvostomiehityksestä”. Kuinka tällaisen suunnitelmallisen murhaamisen jälkeen joku kehtaa julkaista valheita.
Harri Raitis
Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja
Julkaistu 5.10.2008 2:30:54


Julkaistu 7.10.2008 2:31:38
Viron valtion olemassaolo perustuu ”miehitysmyytille”
Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja Harri Raitis ottaa kantaa (TS 5.10.) Pronssisoturi-kirjaani toistamalla myyttejä Viron ”neuvostomiehityksestä”. Vihamieliseen valtaukseen viittaava miehitys-sana on väärä, sillä neuvostototukikohdat perustettiin Viroon kahdenvälisten sopimusten perusteella. Kesäkuussa 1940 Postimees-sanomalehti otsikoi: ”Neuvostoliiton uusien osastojen saapuminen Viroon alkoi. Kaikki on sujunut rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä”.
Suoranaisen väärän tiedon Raitis esittää väittäessään, että Viron armeija riisuttiin aseista. Kun Viro liittyi Neuvostoliittoon kesällä 1940, Viron armeija jäi aseisiin ja suurin osa sen upseeristosta ja aliupseeristosta virkoihinsa. Vangitsemisiin ryhdyttiin vasta Saksan hyökättyä. Punaiseen Armeijaan liitetty Viron armeija jatkoi elämäänsä melko itsenäisenä ja vapautti Viron natsimiehityksestä syksyllä 1944.
Raitis viittaa kesän 1941 joukkokarkotuksiin eli ”kyydityksiin”. On totta, että suuri joukko ihmisiä siirrettiin sodan jaloista Venäjälle. Se oli oikea ratkaisu sodan kynnyksellä. Jokainen valtio puhdistaa sodan uhkan alla rintamalinjansa epävakaista elementeistä. Sitä paitsi moni virolainen pelasti tällä tavoin nahkansa.
Venäjälle pelastautuivat niin Georg Ots kuin Lennart Merikin, joista emme ehkä muutoin olisi kuulleet mitään. Myös puolet Viron juutalaisista pelastettiin Venäjälle. Presidentti Konstantin Päts vietiin salonkivaunussa Leningradiin illalliselle hotelli Astoriaan ja sieltä Ufaan, missä perheelle annettiin kotiapulainenkin. Ylipäällikkö Laidoner vietiin perheineen Penzaan. Siellä perheelle annettiin lukaali valtion laskuun ja kenraalille maksettiin eläke.
Kyyditys ei siis merkinnyt varmaa kuolemaa, suorastaan päinvastoin. Viron nykyisen valtion olemassaolo perustuu ”miehitysmyytille”. Sitä käytetään Viron venäläisen vähemmistön poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen aseman heikentämiseen. Venäläiset leimataan ”miehittäjiksi”, vaikka monilla venäläisillä suvuilla ja perheillä on Virossa vuosisatainen historia. En voi muuta kuin ihmetellä Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtajan heikkoa ja vanhoihin klisheisiin pohjautuvaa historiantuntemusta.
Johan Bäckman
Dosentti Helsingin yliopisto
Julkaistu 7.10.2008 2:31:38










Lähteitä:


Vesti dnja -sanomalehti Pronssisoturi-kirjasta

Virossa ilmestyvä venäjänkielinen sanomalehti Vesti dnja kirjoitti dosentti Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirjasta kaksi laajaa kansikuvajuttua.









Lapin Kansa -sanomalehti Pronssisoturi-kirjasta




Suomenmaa-sanomalehti Pronssisoturi-kirjasta




Toimittaja Leena Hietasen puhe Pronssisoturi-kirjasta

Tulenkantajan synkkä yksinpuhelu


Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirja on tyylilajiltaan Tulenkantajien tunteen palolla kirjoitettu Synkkä Yksinpuhelu. Siinä yksi suomalainen historioitsija sanoutuu täydellisesti irti suomalaisesta fasistisesta historian kirjoituksesta. Kirjasta riittää ihmettelemistä seuraavaksi 50 vuodeksi.

 

Bäckmanin kirja sivuaa Viron historian myyttejä, väärennöksiä ja valheita. Viron historiaa käsitellessään hän on joutunut purkamaan samalla auki myös Suomen historian myytit. Suomessa ovat säilyneet sellaiset myytit kuten erillissota, ajopuuteoria ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien laittomuus. Johan Bäckman näyttää kirjassaan, kuinka syyllisiä me suomalaiset oikeasti olimme. Suomessa on omana holokaustin kieltämismuotona sotasyyllisyyden kieltäminen. Viron miehitysmyytti on myrkyttänyt ilmapiirin Suomessa ja on omalta osaltaan vahvistanut käsityksiä sotasyyllisyysoikeudenkäyntien laittomuudesta. Suomalaiset ovat rehabilitoineet sotasyylliset. He ovat suorastaan kansallissankareita. Suomalaiset uskovat, että Risto Ryti joutui vankilaan, koska paha Neuvostoliitto niin halusi, ei siksi, että Suomi oli paha. 

 

Johan Bäckman muistuttaa, että suomalaisilla on tekemättä denatsifikaatio. Pronssisoturi-kirja näyttää erinomaisesti sen, miten natsit ovat Suomessa edelleen vallassa. On hämmästyttävää lukea Hannu Rautkallion isän kohtalosta. Sotarikollisena tuomittu, suomalaisen keskitysleirin vartija Paavo Kallio (myöh. Rautkallio) suoritti vankilassa juristin opinnot ja toimi vankilasta päästyään tuomarina! Myös Max Jakobsonin totuuskomission työn laatu Virossa saa ansaitsemansa arvioinnin. Pronssisoturi on toistaiseksi laajin ja perusteellisin Viron holokaustia käsittelevä teos.

 

EU:ssa on moraalinen kompassi tähän saakka yksiselitteisesti määrännyt, että Hitlerin kanssa yhteistyö on ollut rikollista. Viron valinnoista vuosina 1939-40 täytyisi muistaa, että Viro valitsi voittajan ja oikeuden valitessaan Neuvostoliiton, kun Suomi valitsi rikollisuuden ja Natsi-Saksan. Suomessa tämä näkökulma halutaan unohtaa. Suomalaisen vasemmiston epäonnistumista kuvaa se, ettei se ole onnistunut puolustamaan Neuvostoliiton merkitystä Viron historiassa. Vasemmisto ei ole myöskään onnistunut puolustamaan YYA:n ja Neuvostoliiton merkitystä Suomen historiassa 1960-ja 70-luvuilla. Tuo edistyksen aikakausi oli suomalaisen yhteiskunnan denatsifikaatiota ja demokratisoitumista. Tällä hetkellä Suomessa pyritään vain mitätöimään kaikki se yhteiskunnallinen edistys, jota 1960- ja 70-luku edustivat. 

 

Englantilainen historian professori Mark Almond on ihmetellyt, miksei natsia saa sanoa natsiksi? Baltian maiden fasisti-ilmiöt ovat räikeitä. Liettuan presidentti Valdas Adamkus on viimeinen natsi Euroopan päämiehenä, Latviassa SS-upseerit on rehabilitoitu ja Virossa entinen pääministeri Mart Laar tekee fasistisista metsäveljistä sankareita. Miksi Itävallassa ei saa olla natsi, mutta Baltiassa saa, Almond kysyy. Suomessa tämä baltilainen fasismin nousu näkyy sotasyyllisyyden kieltämisessä. Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirja on vastaus tähän huutoon. Bäckman ei anna meidän koskaan unohtaa syyllisyyttämme.

 

LEENA HIETANEN

 

Puhe pidetty Johan Bäckmanin kirjan julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30.9.2008.

Ruotuväki-lehti Pronssisoturi-kirjasta






Virolaislehtien pilakuvia Pronssisoturi-kirjasta

Dosentti Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirja kirvoitti virolaiset pilapiirtäjät arvostelemaan kirjaa ja sen kirjoittajaa. Kun Postimees syksyllä 2008 kuvasi Bäckmanin "Tehty Neuvostoliitossa"-kynällä kirjoittavaksi Venäjän karhun käsinukeksi, niin Eesti Ekspress kuvasi uuden vuoden 2009 kunniaksi Bäckmanin Viron historia -nimisen kirjan päälle virtsaavana tonttuna.








Tiedonantaja Pronssisoturi-kirjasta

Tiedonantaja 12.9.2008

Viron patsaskiistasta ilmestyy kirja

Tiedonantajan lukijoiden hyvin tuntema dosentti Johan Bäckman julkaisee uuden kirjan. Pronssisoturi –Viron patsaskiistan tausta ja sisältö käsittelee Viron viimevuotista patsaskiistaa, sen historiallista taustaa ja Viron nyky-yhteiskuntaa. Se julkistetaan Tallinnassa Pronssisoturi-patsaalla 22. syyskuuta.
 
Tiedonantajan saamien tietojen mukaan patsaalla puhuu Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri Vladimir Iljashevitsh. Hän on samalla myös kustantajan edustaja, sillä Bäckmanin teoksen kustantaa Venäjän kirjailijaliiton yhteydessä toimiva kustantamo Tarbeinfo.
 
Bäckmanin mukaan Virolla ei ole tulevaisuutta itsenäisenä valtiona, sillä sen poliittinen eliitti on jo tuhlannut kaikki mahdollisuutensa integroitumisesta maailmanyhteisöön. Hänen mukaansa Virosta on tullut tekijä, joka lisää epävakautta ja jännitystä Itämeren alueella, sekä Venäjän ja Pohjoismaiden välillä että EU:n ja NATO:n suhteissa.
 
Bäckman pitää Viron hallituksen huhtikuussa 2007 toteuttamaa Tallinnan vapauttajien hautamuistomerkin hävitystä ja hautojen häpäisyä ”Viron historian loppuna”. Tallinnan kaduilla puhjenneesta kapinasta Bäckman käyttää kirjassaan nimitystä ”venäläinen Intifada”.
 
Bäckmanin teoksen nimigalleria on kiinnostusta herättävä; kirjan sivuilla ”seikkailevat” muun muassa Julius Streicher, Franz Stahlecker, Hjalmar Mäe, Harry Männil, Vilho Helanen ja Mart Laar. Eikä sovi unohtaa meidän aikamme suomalaisiakaan; Ilkka Kanerva,Sofi Oksanen, Pekka Haavisto, eversti Matti Lukkari ja juristi Risto Teinonen.

(AT)



Tiedonantaja 31.10.2008 

SAATANALLISET SÄKEET NATSISMISTA

Johan Bäckman kirjoitti kirjan kansanmurhasta, sen tekijöistä ja salaajista.

Arvio teoksesta Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo. Tallinna. 2008.

Edward Said on teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu käsitellyt muun muassa totuuden puhumista. Said menee teoksessaan niin pitkälle, että vaatii intellektuelleja sitoutumaan ikuiseen sanasotaan kaikkein pyhimpinä pidettyjä näkemyksiä ja niitä vartioivia vastaan. 

Nämä pyhinä pidettyjen näkemysten ja tulkintojen vartiomiehet ovat aiheuttaneet aikain saatossa mittaamatonta tuhoa, koska eivät ahdasmielisyydessään siedä erimielisyyttä tai vähäisintäkään uutta ja erilaista tulkintaa betoniin valetusta muka-totuudesta. Ehdoton vapaus ajatella ja ilmaista mielipiteitään on älykön tärkein tavoite; sen puolustamisen hylkääminen tai sen perustuksiin puuttumisen sietäminen tarkoittaa älykön tapauksessa oman kutsumuksensa täydellistä pettämistä!

Kirjailija Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden sisällöstä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta sen puolustamisen voi kuitenkin hyvällä syyllä sanoa olleen ehdottoman tärkeää jo muiden kirjailijoiden, lehtimiesten ja historioitsijoiden ilmaisunvapauteen kohdistuneiden rikkomusten tähden. 

Said korostaa, että ilmaisunvapautta ei voi tavoitella yhdellä alueella ja hylätä toisella! Hänen mukaansa jumalallista auktoriteettia puolustavien kanssa ei voi keskustella, sillä auktoriteetilla on tapana iskeä poikkeavia käsityksiä esittäviä älyköitä penin halpamaisin asein.

Yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä kysymyksiä sananvapauden saralla on ollut auktoriteetin kyseenalaistaminen, ellei peräti sen rikki räjäyttäminen. Yksi taistelukenttien kelvottomimpia tapoja on osoitella hurskaasti väärinkäytöksiä muualla ja antaa anteeksi omassa yhteiskunnassa tapahtuvat sanavapausrikkomukset.

* * * 

Valtiotieteiden tohtori, dosentti Johan Bäckman tietää mitä on olla betoniin kaiverrettujen historiakäsitysten oikoja. Hänen juuri ilmestynyt teoksensa Pronssisoturi on herättänyt pahaa verta niin, että hänelle on satanut uhkauksia ja törkypostia, ja hänen oikeutensa toimia yliopistossa opettajana on kyseenalaistettu sananvapautta valvovan PEN-järjestön useiden jäsenten toimesta. Häneen on lyöty milloin FSB-miehen, milloin provokaattorin tai kommunistin leimaa. 

Mistä tässä "sensorien" kynsiin joutuneessa teoksessa lopulta on kysymys? Sen esittelyteksti toteaa kirjan olevan "jännittävä sukellus Suomen ja Viron historian torjuttuihin muistoihin sekä siihen kevääseen, jolloin Tallinnan Pronssisoturi-patsaasta tuli venäläisen Intifadan symboli."

Pronssisoturi on ennen kaikkea suomalais-virolaisen natsismin kronikka. Bäckman on tehnyt todellisen suurtyön kirjaamalla tähän "natsismin mustaan kirjaan" lähes kaiken mahdollisen. Siinä liikutaan juutalaisten ja mustalaisten kansanmurhan jäljillä niin vankileirien saaristossa Itä-Karjalassa kuin Virossakin. 

Bäckman on kuin reportteri, joka kurkkii keskitysleireille piikkilankojen raosta; hän seisoo vastakaivetun haudan äärellä pian ammuttavien housuissa, hän haistelee Virossa teurastettujen juutalaislasten ja -naisten käryäviä ruumiita. Jatkuvasti hän palaa myös kommunistien karmeisiin kohtaloihin natsien kynsissä. Kerttu Nuortevan raiskauksesta ja nöyryyttämisestä on raskasta lukea, vaikka itse tarina pääpiirteissään on tuttu. Pronssisoturi kasvaa joutsenlauluksi fasismia vastaan taistelleille tovereille.

Johan Bäckman ei päästä tappajia helpolla. Hän seuraa heidän jälkiään Islantiin, Australiaan ja Etelä-Amerikkaan. Hän jahtaa armotta heidän jälkeläisiäänkin yhteiskunnan johtopaikoille. Hän viskelee kalikoita, tai oikeastaan kasapanoksia niin että jytisee. Suomalainen lehdistökin saa oman paukkunsa. Kuka Suomessa lietsookaan ryssävihaa? kysyy Bäckman.

Entä onko niin, että vanha virolaissuomalainen natsiyhteistyö Neuvostoliiton ja kommunismin kaatamiseksi jatkuu edelleen usin maustein nyky-Venäjän kampittamisena? Miksi vanhan natsiyhteistyön salaaminen on niin tärkeää? Entä ketkä tätä työtä tekevät ja keitä se hyödyttää?

* * * 

Sitten vaihtuu karun dokumentaarinen asiatyyli hullunhauskaksi. Tarton tummassa yössä kiitää musta auto. Sen takapenkillä istuu suomalainen dosentti vierellään natsisymbolein koristeltu täytekakku. Dosentti ja kakku ovat matkalla suomalaissyntyisen juristin natsipippaloille. Siellä esitetään Fritz Hipplerin elokuva Ikuinen juutalainen ja hoilataan kiihkon vallassa Horst Wesseliä. Voi dosentti, joska tietäisit mitä tästä vielä seuraa!

Sitten ovat vuorossa tunnetun virolaisministerin syntymäpäivät, joissa niissäkin on natsiteema. Ja lisää todisteita vyörytetään lukijan eteen. Anna jo armoa, joutuu lukija pyytämään, kun kahun hetket naurunpyrskähdykset vaihtelevat. Juuri tästä järkyttävien kohtausten ja toisaalta iloisen rienauksen vaihtelusta syntyy Pronssisoturin teho. Päällimmäiseksi jää kumminkin ajatus; mihin veljesmaat Suomi ja Viro ovatkaan matkalla? Eräänlaisen dystopian ennustuksestahan tässä on kyse.

Vironvenäläisen vähemmistön oikeuksista Bäckman on erityisen huolestunut. Ovatko vironvenäläiset meidän aikamme juutalaisia ja kommunisteja, tuntuu Bäckman kysyvän. Hän kyseenalaistaa Virossa hellityn miehitysteorian historioitsija Martti Turtolan tapaan. Ja muistuttaa, että miehityspuheilla oikeutetaan venäläisvähemmistön sorto! Aina kymmenenteen polveen saakka, kunhan myytti vain pidetään pystyssä! Neldon Mandela saattaisi hyvinkin allekirjoittaa Bäckmanin ajatuksen apartheid-valtiosta nimeltä Viro.

Pronssisoturi-patsasta puolustanut, uusnatsien surmaama Dmitri Ganin kasvaa kirjan yhdeksi suurimmista sankareista. Hänen työpaikastaan erotettu äitinsä kaipaa edelleen kotiin Dmitriään. Ja jossain Tallinnan kaduilla vaeltelee toisessa maailmansodassa surmatun punakapteenin haamu. Kapteenin ruumis kun pääsi katoamaan patsaan tuhoamisen ja siirron yhteydessä. 

Minkä mahtavan proosakirjailijan Suomen kirjataivas onkaan Bäckmanissa menettänyt! Pronssisoturi-kirjan parasta antia  vahvan tietopohjan lisäksi on juuri Bäckmanin sujuva kynä ja ilmiömäinen kyky vaihtaa tunnelmasta toiseen. Kysymykset sinkoilevat ja lukija odottaa hiukset pystyssä mihin taitava kirjoittaja hänet seuraavalla sivulla johdattaa.

Bäckmanin rohkeus on ihailtavaa, hän saapastelee haastateltaviensa luo kuin leijonan kitaan ja tekee kiusallisempia kysymyksiä kuin amerikkalainen Michael Moore. Ei ole kaukaa haettua ehdottaa Bäckmanille Pronssisoturi-kirjasta Valtion tiedonjulkistamispalkintoa.

ARTO TUOMINEN

Johan Bäckman: Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo 2008, sivuja 381. 


maanantai 26. tammikuuta 2009

Sotilasaikakauslehti Pronssisoturi-kirjasta





Sotilasaikakauslehti 1/2009



Eesti Ekspress -sanomalehti Pronssisoturi-kirjasta

Virolainen viikkolehti Eesti Ekspress on käsitellyt dosentti Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirjaa lukuisia kertoja. Lehti on mm. puhunut "punaisesta demagogiasopasta", vaatinut Bäckmanille maahantulokieltoa Viroon sekä väittänyt, että Bäckman herjaisi virolaisia "rotiksi". Ohessa lehden juttuja ja niiden skannauksia.


Suomennos:


EESTI EKSPRESS 11.12.2008


Miksi Johan Bäckman ei ole Virossa personan non grata?


Viron itsenäisyyttä suorastaan sairaalloisesti kieltävä Helsingin yliopiston dosentti, propagandisti Johan Bäckman voi edelleen tuntea itsensä vapaaksi. Tulla tänne ja haukkua ja solvata, kuten haluaa. Eikö olisi jo viimeinen hetki tämä raskas ongelma lopulliseti ja selkeästi ratkaista. Sisäministeriön tiedottajan sijainen Kristina Leer vastaa.



Onko suomalaiselle, Helsingin yliopiston dosentti Johan Bäckmanille asetettu maahantulokielto Viroon?


"Johan Bäckmaniin ei ole sovellettu maahantulokieltoa Viroon. Sitä voi soveltaa vain maastapoistamis- ja maahantulolakien pohjalta ainoastaan silloin, kun soveltamiseen on peruste, eli perusteeksi kelpaavat vain laissa tuodut syyt."


Kieltäessään julkisesti ja toistuvasti Viron itsenäisyyden (eli tosiasiassa Viron valtion), Bäckman vahingoittaa Viron tasavaltaa, valtion mainetta ja turvallisuutta. Siten peruste maahantulokiellolle on olemassa?


"Euroopan Unionin kansalaisena. Johanin Bäckmanin kohdalla maahantulokiellon soveltamisessa tulee arvioida useita eri asioita, Maahantulokieltoa saa soveltaa vain tapauksissa, jos asianomaisen henkilön käyttäytyminen aiheuttaa todellista, joskus riittäää myös riittävän todellista uhkaa, joka vahingoittaisi jonkun yhteiskunnan perusintressejä. Euroopan Unionin kansalaisen maahantulokieltoja koskevia tietoja ei Schengenin tietojärjestelmään laiteta, joten kyseinen kielto pätee vain Virossa eikä ole nähtävissä muiden maiden vastaavissa tietojärjestelmissä."  


Milloin voisi toivoa, ettei Bäckman enää Viroon pääse?


"Koska lain mukaan maahantulokioltoon johtamiset syyt eivät ole julkisia, sisäministeriö ei voi tarkemmin kommentoida mahdollisuuksia eikä odotettavaa aikaa, jolloin Johan Bäckmaniin sovelletaan maahantulokieltoa."


Lähde:

http://www.ekspress.ee/2008/12/11/eesti-uudised/5782-miks-johan-backman-pole-eestis-persona-non-grata




Alla olevassa jutussa Eesti Ekspress haukkuu Pronssisoturi-kirjaa melkein sivun verran ja kuvailee Bäckmanin kirjoittavan "kuin koiria pakoon juokseva jänis". Kuvaksi Eesi Ekspress on valinnut toimittaja Leena Hietasen otoksen, jossa dosentti Bäckman haastattelee Neuvostoliiton Sankari Arnold Mereä. Kyseinen kuva on julkaistu useissa lehdissä, mm. Izvestijassa

Suomennos:

INFORMAATIOSODAN PUNAINEN DEMAGOGIASOPPA

 

Viron-vastaisen propagandan salonkikelpoisemmaksi muuttamiseen tarvitaan enemmän aikaa, voimavaroja ja lahjakkaampaa miehistöä, pohtii Argo Ideon Johan Bäckmanin kirjan luettuaan.

 

Johan Bäckmanin Pronssisoturi-kirjan lukemisen jälkeen minulla on hyvä mieli lähinnä yhdestä asiasta. Nimittäin kyseessä on hyvin sekavasti kirjoitettu ja varsin suurin vaikeuksin pureskeltava kirja. 380 sivua kehnosti seurattavaa juttua takaa sen, että edes venäjänkielisenä ja Venäjällä sillä olisi vain vähän mahdollisuuksia muuttua bestselleriksi. Jos Bäckman osaisi kertoa mukaansa tempaavasti, kuten J. K. Rowling, Mika Waltari tai vaikkapa Indrek Hargla, olisi asia toisin. Silloin Pronssisoturi voisi olla Virolle jopa vaarallinen. Jos Bäckman hallitsisi demagogiakeinot yhtä hyvin kuin Viron tunnetuimmat mestarit, voisimme olla kirjan vaikutuksista huolissamme.

 

Onneksi kuitenkin suomalainen kynämies ei ole kirjan perusteella päätellen läheskään niin monipuolisella aseistuksella varustettu kuin vaikkapa Edgar Savisaar. Teoksessa esiintyvä sanataituruus yltää ehkäpä jonnekin samalle tasolle kuin Heimar Lenkillä parhaina päivinään. Tässä yhteydessä pieni helpotuksen huokaus: mikäli Kapon arviota uskoa, että kyseessä on suoranainen Venäjän propagandisti, alkaa olla sääli venäläistä veronmaksajaa, jonka öljydollareita tähän säälittävän tasoiseen propagandaan käytetään.

 

Rakenteeltaan Pronssisoturi on oikea sekamelska. Siinä ei ole edes yhtäjaksoista narratiivia, mikäli sellaisena ei pidetä yksinkertaisesti ärtyisää Viron-vastaisuutta. Kertominen tekee ajassa ja tilassa hyppyjä oikealle ja vasemmalle, edestakaisin kuin koiria pakeneva jänis. Yhtenä hetkenä olemme Virossa ja natsilaisessa keskitysleirissä, seuraavana tämän päivän Tallinnan laitakaupungilla, sitten jo sodanaikaisessa Suomessa, jossa kiusaataan urhoollisia neovostovakoojia. Nimiä ja paikkoja Bäckman ravistelee sellaiseen tahtiin, että lukija väsyy jo puolituntisen sivunkääntelyn jälkeen. Siinä eivät auta edes suhteellisen lyhyet kappaleet ja sanomalehden väliotsikoiden tapaiset otsikot (oikeastaan kyseessä onkin vain hirveän pitkä lehtijuttu, joka haluaa kertoa kaikesta samalla kertaa). Suunnilleen samanlaisen tuloksen voisi saada sellaisen tietokoneohjelman avullakin, johon syötetään tarvittavat nimet, tapahtumapaikat ja epiteedid – ja sitten käytettäisiin "Randomize"-toimintoa.

 

On myös joukko Viron julkisuuden tuntemia henkilöitä, jotka kuitenkin näyttävät enemmänkin kylteiltä keksittyjen sankarien selässä. Esimerkiksi Lennart Meristä kirja tekee juutalaisten vihaajan ja väittää, että tällä oli Siperiaan kyyditettynä parempi elämä kuin lapsena Länsi-Euroopassa. Risto Teinonen on aivan kuin jokin marttyyri ja sorrettu, koska Bäckmanin mukaan "Virossa saa vain virolainen olla natsi". Tässä tyylissä tuo kirja operoi niin tapahtumilla kuin henkilköilläkin.

 

Järjetöntä olisi alkaa etsiä siitä jotain konkreettista historiallista valhetta tai totuutta – todellisuudessa tapahtuneista asioista ja todellakin eläneistä ihmisistä Pronssisoturi keittää sattumanvaraisten päätelmien, rinnastusten ja liimattujen kylttien kanssa omaperäisen sopan, jota kokki yrittää muuttaa runsaalla elintarvikevärillä ja kalliilla posliinilla ruokahalua herättävämmäksi. Valmista ruokaa maistellessa makuaisti kuitenkin sanoo, että lautasella höyryää jonkinlainen vuosikymmeniä säilykerasiassa seissyt ja homehtunut tomaattisose.

 

Suuri osa Pronssisoturista olisikin voinut vapaasti ilmestyä esimerkiksi vuoden 1975 Neuvostoliitossa, ja jos kannessa olisi ollut joku tuonaikainen neuvostokirjoittaja, olisi sitä ollut varsin mahdotonta erottaa muista samantapaisista vakooja- ja natsitarinoista. Nykypäivän ja myöhäishistorian Viron tilalle olisi tietenkin pitänyt sijoittaa "joitakin emigranttipiirejä", "lännen edessä matelijoita" ja "ilman tulevaisuutta olevan yhteiskunnan viidakot".

 

Bäckmanin kirja on sivuillaan avautuvasta absurditeatterista huolimatta kerännyt varsin paljon huomiota. Kotisivulleen Bäckman on ripustanut joukon arvosteluja ja juttuleikkeitä. Mitäpä tehdä – Viro on niin pieni maa, että jos jossain ulkomailla tai ulkomaalaisen taholta meistä jotain sanotaan, se ylittää automaattisesti uutiskynnyksen.

 

Moskovassa asiaa koskevissa kabineteissa tulee kuitenkin ponnistella enemmän. Leena Hietasen ja Johan Bäckmanin luomistyön saavutukset eivät ole kovin tehokkaita. Siihen, että Viron-vastaisen propagandan perustotuuksia kanavoitaisiin lännen kautta ja sillä tavalla muutettaisiin niitä syötävämmiksi tai salonkikelpoisemmiksi, tarvitaan edemmän aikaa, voimavaroja ja lahjakkaampaa miehistöä. Eteenpäin, toverit, sillä informaatiosodassa ovat edessä seuraavat ratkaisevat taistelut!

 

Johan Bäckman

Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö.

Tarbeinfo, 2008.

381 s.

 

Kuvateksti:

Suomalainen kynämies Johan Bäckman ja Neuvostoliiton sankari Arnold Meri tämän vuoden tammikuussa: Seinältä katsoo Lydia Koidula. Muuten, tunnettu suomalainen vasemmistopoliitikko, entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on kirjoittanut Bäckmanin kirjasta yksinkertaisesti, että „Pamfletti Pronssisoturi on tahallinen provokaatio“. (Leena Hietanen / Wikipedia)


Lähde:

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Humanisti-lehti Pronssisoturi-kirjasta

Mitään ei unohdeta - mitään ei punnita

Bäckman, Johan: Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.

Kirjat

Erkki Haapaniemi

Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti, eivätkä venäjänkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan. Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä.

Veljelläni oli Virosta saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteli mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia nostattavia. Katariina Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin miehityksestä ja kuuluisasta venäläisesta kansanluonteesta.

Venäjä ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on myös oikeussosiologian dosentuuri, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä - Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä siirtyy totaalisesti lukijalle.

En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta. Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi, mutta mikä?

Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanalevan kirjan perussävyn. 

"Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.

Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä. Tylsäksi tekstiä ei voi väittää ja mielenkiintoisia yksityiskohtia sekä tietoja eri tahojen toimista vilisee.

Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku, otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja natsimielisyys ovat todistusteemana.

Onko tässä mitään uutta? Suomen natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti ja Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian tapahtumista.

Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiiin ja lampaisiin. Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia.

Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan, Bäckmanin parasta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa. Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.

Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimukskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen postmoderni historianäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa "Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich". Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana.

Bäckmanilla on kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). On helppo uskoa että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona.

Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa. Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä ja keskittyä niiden varmistamiseen. Hänellä postmodernin kriittisestä asenteesta suuria kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada aikaan lisää puhetta ja siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja painotuksiin.

Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu. Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?

Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta (Adolf Hitler ja lapset sekä Adolf Hitler - vapauttaja) ja järjestämällä natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse.

Vakavaa asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan" moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren, presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään säestä tämän venäläisiä näkökantoja.

Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron entisen ulkoministerin Kritsiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse." "Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun!"

Silti Bäckman saa olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla pidetyt mielenosoitukset muuttuivat aggressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo sensaatio: "Olen ehdottomasti vakuuttunut, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa."

Hän kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin ksyymys on siinä, että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan, kun tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana 'miehitys' ja se, että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä. Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen on pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta jäljessä". (S. 290-291.)

Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä asiattomasti fantasioimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli. Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin poliisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14.10.)

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30.9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä, jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta.

Kirjan virolainen kustantaja Vladimir Iljashevitsh, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen. Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika esimerkiksi on Virossa 6 vuotta lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua: siellä vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi hänen mukaansa valtiojohdon pelottavasta apokalyptisesta mielentilasta.

Bäckman paransi tähänkin: tilanne on "kuin 1937 Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta. Turun Sanomien (18.9.) mukaan kustantaja Iljashevitsh tunnetaan Virossa KGB:n pitkäaikaisena työntekijänä.

Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa, kun kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- ja kirjoittajajoukoissa, jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa tässäkin laukomalla hillittomyyksiä.

Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen." "Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle "Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä eletty käsityksessä, että toisessa maailmansodassa oli aika paljon intressiryhmiä ja toimijoita.

Tekisi mieli heittää kädestä kirja jossa väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan.

Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella, että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen 1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).

Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien osapuoletan oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista. Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä.

Kuinka globalisaatioon ja Natoon ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää "fasistit"-huutoja, "Venäjä, Venäjä"-huutoja, "Neuvostoliitto"-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua valtakeskustaan häiritsemässä? Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.

Myös venäläiset olivat oikeassa. Neuvostoarmeija menetti tiettävästi 200 000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu siloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta. 

Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mikä oikeus mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On surkeata, että kiista näyttää keskittyvän 'miehitys'-sanan ympärille. Saksalaiset ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on epärehellistä.

Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma, että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole kuullut Estonian uppoamisen todellisesta syystä. Erään jäähdytetyn rekan kontissa kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.

Humanisti 3/2008