keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Idäntutkimus-lehti Pronssisoturi-kirjasta

Idäntutkimus-lehden tuore kritiikki Pronssisoturi-kirjasta:

Patsaskiista Absurdistanissa

Johan Bäckman: Pronssisoturi: Viron patsaskiistan tausta ja sisältö, Tallinna: Tarbeinfo, 2008. 381 s.

Johan Bäckmanin kirja Viron keväällä 2007 kärjistyneestä patsaskiistasta on monella tapaa hankala arvosteltava. Ensinnäkin kirjasta on mahdoton sanoa, onko se akateeminen tutkimus, poliittinen pamfletti, fiktiivinen kertomus vai jokin näiden yhdistelmä. Teos ei missään nimessä ole perinteinen akateeminen tutkielma. Kirjoittaja kuitenkin väittää sukeltavansa "Suomen ja Viron historian torjuttuihin muistoihin" (takakansi) ja kirjaa on julkisuudessa käsitelty - ei vähiten kirjoittajan itsensä toimesta (http://pronssisoturi.blogspot.com) - tulkintana historiasta. Millainen on tämä tulkinta ja miten se on rakennettu?

Kirjan arvostelun toinen hankaluus on se, ettei argumentin rakentamisessa ole mitään selkeää logiikkaa. Kirjan johdantona toimii Tallinnan kaupungin vuonna 1983 hyväksymä Vartioston vala, jota seuraa lista henkilöistä tyylillä: "MERI Lennart-Georg, 1929-2006. Fennougrien epäjumala. Viron apartheid-hallinnon isä", ja Dmitri Ganinin, mellakoissa tapetun nuoren miehen, "testamentti" ensimmäisessä persoonassa kirjoitettuna. Kirjan varsinainen tekstimassa koostuu lyhyestä kuvauksesta kevään 2007 tapahtumista (s. 11-47), vajaan kahden sadan sivun katsauksesta Viron ja Suomen toisen maailmansodan aikaisiin ihmisoikeusrikoksiin ja niiden jälkihoitoon (s. 48-237) sekä reilusta sadasta sivusta eri tavoin patsaskiistaan ja sen tulkintaan suoremmin liittyviä tekstejä (s. 238-362). Kaikki tämä vaikuttaa tajunnanvirtamenetelmällä kerralla purkkiin kirjoitetulta. Esimerkiksi erillissotaa käsittelevän osion keskeltä löytyy kappale hintti-sanan etymologiaa (s. 132). Katkelman yhteys yleisemmän argumentin rakentamiseen jäi ainakin tälle lukijalle hämäräksi.

Senkin uhalla, etten tee oikeutta kirjan sekavuudelle, kirjan pääargumentin voi tiivistää seuraavaan: Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon kesällä 1940. Saksa miehitti Viron osana hyökkäystään Neuvostoliittoon kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana tehtiin laajoja ihmisoikeusrikoksia, pääasiassa virolaisten itsensä toimesta. Neuvostoliiton joukot vapauttivat Viron saksalaismiehityksestä syyskuussa 1944. Pronssisoturi on muistomerkki Viron vapauttajille, ei miehittäjille, koska Neuvostoliitto ei koskaan miehittänyt Viroa. Kesän 1940 miehitys on natsipropagandan tuottama myytti, jolla perustellaan nykyäänkin Viron venäjänkielisen väestön sorto. Pronssisoturipatsas siirrettiin tämän myytin vahvistamiseksi. Tämä argumentti jakaa useita kaikkein russofobisimpien virolaisten (ja suomalaisten) historiatulkintojen tautaoletuksia: valtiot ja kansat ovat yhtenäisiä toimijoita, osa näistä toimijoista on hyvä toiset pahoja, miehitys (tai Suomen liittoutuminen Saksan kanssa) ovat joko-tai -kysymyksiä, joissa tärkeämpää on nimi kuin tapahtumien erityispiirteet. Bäckman vain asettaa maat, kansat ja miehitykset päinvastoin kuin kiistakumppaninsa.

Tällaisen suuren kertomuksen rakentaminen vaatii aina valikoivaa lähdekritiikkiä ja puolueellista ymmärrystä toimijoiden motiiveille. Esimerkiksi Neuvostoliiton vuonna 1947 [po. 1949] toteuttamia massakarkotuksia pidetään oikeutettuna sotatoimena, "paljolti metsäveljien terrorin lopettamiseksi" (s. 162). Samanlaista ymmärrystä ei löydy virolaisten, suomalaisten tai saksalaisten toimille. Kun tarkoituksena on haastaa tiettyjä historian tulkintoja, olisi kunnollinen vastapuolen argumenttien analyysi ja lähdekritiikki ollut suotavaa. Nyt tekstissä ei ole edes lähdeviitteitä, vaikka lähdeluettelo kyllä löytyy. Bäckmanin tarinaan sopimattomia tutkimustuloksia ei pureta osiin päättelyn tai lähdeaineiston virheitä etsien. Ne kuitataan vain osaksi yleistä fasistista salaliittoa. Tulkintaa tehdään railakkaasti myös nykypäivän tapahtumista ja elävistä henkilöistä. Esimerkiksi Bäckman kertoo laajasti (s. 286-297) tapaamisestaan Viron parlamentin varapuhemiehen Kristiina Ojulandin kanssa. Ojuland on varttunut venäläisenemmistöisessä kaupungissa ja kertoo Bäckmanille fasistiksi nimittelystä ja muusta kiusaamisesta. Tästä dosentti vetää tulkinnan Ojulandin suhtautumiseen Venäjään nykypäivänä: "Ehkä juuri se venäläinen poika, joka haukkui häntä fasistiksi ja löi, olikin hänen suurin rakkautensa? Niin sen täytyy olla! ... Tänään Kristiina johtaa maataan, mutta lapsuus ei jätä häntä rauhaan. Historia ottaa niskalenkkiä nykyisyydestä." (s. 292-293). Mitähän psykologit ja psykoanalyytikot sanoisivat tällaisten tulkintojen tekemisestä yhden tapaamisen perusteella?

Valikoiva suhtautuminen lähteisiin ja puolueellinen analyysi ovat tietenkin perustavaa laatua olevia puutteita akateemisessa työssä, mutta poliittisissa pamfleteissa ne ovat valitettavan usein keskeisiä rakennuselementtejä. Välillä Bäckman menee vedätyksessään niin pitkälle, ettei sitä voi hyvällä tahdollakaan lukea tulkinnan vapauteen kuuluvaksi. Otan tähän esimerkin, joka on kirjassa ehkä marginaalinen, mutta josta itse tiedäm paremmin kuin toisen maailmansodan tai Neuvosto-Viron historiasta. Historioitsijat puuttukoot näihin, jos tarvetta ja kiinnostusta löytyy.

Olin mukana Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuskeskuksen 1.6.2007 järjestämässä Pronssisoturin pitkä varjo -seminaarissa. Bäckman kuvaa seminaaria luvussaan "Naamiaiset" (s. 298-304). Hän ei käytä esiintyjistä oikeita nimiä, paitsi "nimellä Hiski Haukkala esiintyvästä UPI:n tutkijasta". Kosmopolis-lehdessä (3/2007) julkaistujen tekstien aiheiden perusteella on kuitenkin helppo löytää oikeat nimet, tekstien sisällön perusteella yhteyksien muodostaminen olisi huomattavasti hankalampaa. Tilaisuuden järjestäjän Marko "Rokkitohtori" Lehden kutsuminen Elvikseksi voidaan vielä laskea huumorin piikkiin, mutta Suomen ja Saksan toisen maailmansodan aikaisista suhteista kriittistä tutkimusta tekemvän Markku Jokisipilän esittäminen natsikenraali Reinhard Heydrichinä täyttänee kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Etenkin kun Bäckman kirjoittaa: "Lopuksi Heydrich kopauttaa nilkkansa yhteen ja vetää kätensä natsitervehdykseen. Heil Hitler! natsikenraali huutaa yleisölleen, joka puhkeaa raikuviin aplodeihin." (s. 299-300, kursiivi alkuperäisessä.) Vaikka jokaiselle lukijalle on selvää, ettei Bäckman tarkoita kaikkea kirjaimellisesti, jää tästä sellainen kuva, että Jokisipilä olisi esittänyt fasistista tulkintaa historiasta. Päinvastoin Jokisipilä toteaa, ettei Neuvostoliitto ole saanut lännestä riittävää tunnustusta sen valtavista uhrauksista Hitlerin kaatamisessa (Kosmopolis 3/2007, 71). Kunnioitan suuresti tulkinnan vapautta ja arvostan räväkkää tyyliä akateemisessakin keskustelussa, mutta Bäckmanin syytös ei mahdu mihinkään tulkinnan vapauden rajoihin eikä sitä voi hyväksyä pelkkänä tyylillisenä tehokeinona. 

Vaikka seminaari esitetäänkin suurelta osin selkeästi fiktiivisenä kertomuksena, on siinä sitaatteja ja katkelmia, jotka väittävät jotain seminaarin oikeasta sisällöstä ja "yleisestä linjasta". Bäckman kirjoittaa: "Nyt ymmärrän mistä Tampereen naamiaisissa on kysymys. Täällä juhlitaan Pronssisoturin hävittämistä maailmankartalta. Tampereella luullaan, että muistomerkin hävittäminen merkitsisi oikeasti myös voiton, sotahistorian, Venäjän ja venäläisyyden hävittämistä - tai ainakin ensimmäistä askelta siinä." (s. 299, kursiivi alkuperäisessä.) Mistä ihmeestä tämä tulkinta on haettu? Jälleen seminaarin julkaistusta koosteesta voi todeta, että papereissa on selkeänä pyrkimyksenä ymmärtää eri osapuolia ja kritisoida heitä tarpeen mukaan. Pronssisoturin siirtoa kukaan ei juhli, vaan sitä pidetään huonona politiikkana (Kosmopolis 3/2007, 66). Mistään ei myöskään löydy tukea väitteelle, että kukaan meistä uskoisi tai toivoisi Venäjän tai venäläisyyden häviävän. Kosmopoliksessa julkaistiin ainoastaan parhaiten yhtenäisen kokonaisuuden muodostavat esitelmät seminaarista. Kumpaakaan englanninkielistä esitelmää ei suomenkielisessä lehdessä julkaistu. Näistä toinen, Alex Astrovin esitelmä, oli erittäin kriittinen Viron nykyhallintoa kohtaan. Bäckman ei edes mainitse Astrovin osallistumista seminaariimme. Ilmeisesti tämä ei sopinut salaliittoteoriaan?

Tällainen vedätys on todella törkeää käytöstä tutkijoita kohtaan ja räikeä akateemisten käytäntöjen rikkomus. Miten siihen sitten pitäisi suhtautua? Heti kirjan julkaisemisen jälkeen 16 tutkijaa ja vaikuttajaa lähettivät Helsingin yliopiston johdolle avoimen kirjeen tapauksesta. Kirje (skannaus julkaistu Bäckmanin kotisivulla http://pronssisoturi.blogspot.com/2008/11/kokoomuksen-sensuurikirjelm.html) on todella kesy verrattuna Bäckmanin tekstiin ja siinä ainoastaan kysytään aikooko yliopisto ryhtyä mihinkään toimiin dosenttinsa ja tuntiopettajansa lausuntojen suhteen. Tällaisella kirjelmöinnillä on kuitenkin tapana osua omaan nilkkaan. Lukiossa, ellei jo peruskoulussa, opetetaan myyttiä Galileista mutisemassa inkvisition edessä että "se pyörii sittenkin". Yliopiston johdolle tai laajemmalle julkisuudelle suunnattu yleisellä tasolla liikkuva kirje tulkitaan helposti tämän kehyksen valossa, jolloin bäckmaneista, vanhasista ja huntingtoneista tulee totuuden puhujia ja kriitikoista inkvisitio. Ei tarvitse olla kummoinenkaan julkisuuspeluri kääntääkseen ongelmallisiin tulkintoihin ja suoranaiseen valehteluun kohdistetun kritiikin kysymykseksi sanan- ja tutkimuksen vapaudesta. Ainoa vastaus, jolla ei aiheuteta lisävahinkoa, tuntuisi olevan kohdennettu ja perusteltu kritiikki julkisilla foorumeilla ja luennoilla. Tällainen työ on hidasta ja usein myös tehotonta, mutta sillä vältetään tarjoamasta bäckmaneille Galilein sädekehää.

Neuvostoliiton hirmutekojen käyttä venäjänkielisen vähemmistön oikeuksien polkemisen oikeuttajana on erittäin tärkeä tutkimusten aihe. Samoin virolaisten ja suomalaisten natsi-Saksan liittolaisina tai alaisuudessa tekemien rikosten tutkimuksessa riittää työsarkaa. Kirjassaan Bäckman ainoastaan revittelee näillä asioilla. Hän ei tarjoa selkeää analyysiä niiden syistä, seurauksista, laajuudesta tai erityispiirteistä. Jos hakemalla hakee, niin Bäckmanin Pronssisoturin positiivisena kontribuutiona voisi nähdä sen, että se kääntää russofobisen historiankirjoituksen päälaelleen jaettujen premissien pohjalta paljastaen näin näiden premissien ongelmat. Mistään ei kuitenkaan löyty viitteitä, että kirja olisi kirjoitettu karnevalistisessa hengessä. Väärän kuninkaan päivän kirjana teos olisi mielenkiintoinen, mutta kun ei niin ei. 

Matti Jutila