Pseudohistoriaa ja poliittista propagandaa
Dosentti Johan Bäckmanin hämmentävä kirja ”Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö” (Tarbeinfo 2008) kertoo parin vuoden takaisesta kriisistä, joka liittyi neuvostoaikaisen muistomerkin siirtämiseen Tallinnassa. Teos on yliopistodosentin kirjoittamaksi äärimmäisen omituinen. Tekijällä näyttää olevan kirjan kirjoittamisen motiivina poliittinen agenda ja ideologia sumentaa hänen arvostelukykynsä täysin. Väitteet ovat suureksi osaksi täyttä huuhaata ja suosittelenkin Bäckmanin lukemista huumorimielessä. Tietenkään virolaiset eivät välttämättä näe mitään hauskaa siinä, että heitä haukutaan apartheid-järjestelmää kannattaviksi fasisteiksi ja natsimielisiksi holokaustin kieltäjäksi. Viimeksi mainittuihin lukeutuu Bäckmanin mukaan myös Viron entinen presidentti Lennart Meri, mikä antaa totuudenmukaisen kuvan teoksen tasosta.
Erkki Haapaniemen oivallinen arvio (Humanisti 3/2008) dosentti Bäckmanin kirjasta on itse asiassa paljon parempi kuin itse kirja. Haapaniemi on myös paljon parempi kirjoittaja ja terävämpi ajattelija kuin Bäckman. Ihmettelenkin syvästi, miksei Haapaniemellä ole akateemista virkaa, koska Bäckmanilla on sentään dosentuuri. Tämä kertoo jotakin yliopiston eräiden laitosten tilasta. Huuhaa-palkinnon juuri saanut professori Tapio Puolimatkan kirjaparivaljakko ei siis ole poikkeus akateemisen, pseudotieteellisen ja ideologisesti motivoituneen huuhaan saralla. Vaikka dosentti Bäckman ei ole historian tutkija, opettaa hän Viron ja Venäjän oikeussosiologiaa Helsingin yliopistolla ja toimii lisäksi kriminologian dosenttina Turun ja Joensuun yliopistoilla. Tämä on suoranainen skandaali, ottaen huomioon ”Pronssisoturissa” esitetyt räikeät valheet ja propagandistiset vääristelyt.
Miehittikö Neuvostoliitto Viron?
Tekijän yksi poskettomimmista väitteistä ja samalla kirjan kantava teema on se, ettei Neuvostoliitto koskaan miehittänyt Viroa. Sen sijaan Neuvostoliitto kuulemma vapautti Viron ja miehitys on pelkkä natsimyytti. Bäckman toistaa läpi kirjan, miten virolaiset ovat fasisteja ja natsimielisiä holokaustin kieltäjiä. Historiaa käsitellään siten, että muutama virolaisnatsi mainitaan ja heitä sitten solvataan. Tästä yleistetään rankasti koko kansaan ja myös suomalaiset saavat osansa. Natseja on joka nurkan takana. Kirjailija Mika Waltarikin paljastuu natsiksi. Mielenkiintoista.
Tosiasiat ovat tietenkin tosiasioita, eikä Bäckman niitä propagandallaan muuksi voi muuttaa. Historiankirjoitus ei toimi neuvostomielisten, ”russofobiasta” tai ”sovietofobiasta” vaahtoavien dosenttien ja toimittajien ehdoilla, onneksi. Mutta jos ja kun historiaa tarkastellaan neuvostomielisten silmälasien läpi, näyttäytyy kaikki tietenkin aivan uudessa valossa. Jälki on karmeaa, paikoitellen lukukelvotonta paasausta. En muista koskaan kärsineeni niin paljon lukemisesta kuin ”Pronssisoturia” viikkotolkulla iltapuhteena pakertaessani. Kärsivällisyys oli jatkuvasti koetuksella, mutta taistelin ja sain roskan vihdoin viikkojen tankkaamisen jälkeen väkisin luettua. Se oli kirjan paras anti – lukemisen lopettaminen. Oli äärimmäisen mukavaa palata laatukirjallisuuden pariin dosentti Bäckmanin ala-arvoisen hengentuotteen jälkeen.
Historiallinen fakta asiassa on se, että II maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta joutui pakon edessä solmimaan Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen vuonna 1939. Neuvostoliitto marssittikin Viroon 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin 18. lokakuuta 1939 alkaen. Todettakoon vielä se, että Virolla oli tuolloin rauhanaikaisena vahvuutena jatkuvasti palveluksessa vain 15 000 sotilasta, joten voimatasapainosta ei todellakaan voida puhua.
Kesäkuussa 1940 suomalaisten varsin hyvin muistama herra Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa naapurivaltiota syytettiin yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin vielä lisäneuvostojoukkojen sijoittamista Viroon. Maan hallitus totesi vastarinnan mahdottomaksi ja Neuvostoliiton vaatimus hyväksyttiin. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti virolaisilla ollut.
Näin ollen 17. kesäkuuta–21. kesäkuuta 1940 Viroon saapui n. 90 000 neuvostosotilasta lisää. Tämän myötä Virossa olevien puna-armeijan joukkojen määrä oli jo yli 100 000 sotilasta eli maa oli miehitetty.
Elokuussa 1940 Virosta tuli neuvostotasavalta. Puna-armeijan ja Neuvostoliiton salaisen poliisin toimesta aloitettiin välittömästi laajamittaiset puhdistukset. Koko Viron tasavallan poliittinen ja taloudellinen eliitti ammuttiin tai vietiin Siperiaan; heidän joukossaan 400 juutalaista, joita syytettiin sionismista ja neuvostovaltion pettämisestä. Valtiorakenteet ja oikeusjärjestelmä tuhottiin. Presidentti Konstantin Päts perheineen vietiin Venäjälle vankilaan. Päts kuoli myöhemmin Venäjällä Neuvostoliiton salaisessa mielisairaalassa.
Viron neuvostoliittolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe.
Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, josta juutalaiset (noin 950–1000 henkilöä) poistettiin kokonaan vuoden 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta1942. Tätä dosentti Bäckman kutsuu holokaustiksi ja juuri tämä on hänelle todiste virolaisten ”fasismista”. Kansallissosialismi ja antisemitismi oli kuitenkin vuonna 1933 Viron tasavallassa julistettu rikolliseksi toiminnaksi ja kotirauhaa rikkovaksi ideologiaksi. Neuvostoliitto otti Viron haltuunsa uudelleen syyskuussa 1944, kun Suomi solmi aselevon itänaapurinsa kanssa syyskuun alkupuolella.
Neuvostojärjestelmä pystytettiin Viroon todenteolla vasta II maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopussa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, kuten Stalinilla oli tapana, ja virolaisten maatilat muutettiin neuvostokollektiiveiksi. Vielä 1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki aggressiivisesti pyyhkimään Viron neuvostotasavallasta ei-venäläiset eli virolaiset kulttuuripiirteet kokonaan pois.
Mitään näistä historiallisista faktoista ei Bäckmanin kirjasta löydy. Sen sijaan propagandaa natseista ja fasismista sekä sankarillisten neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” toiminnasta riittää. On päivänselvää, että kirjoittajalla on poliittinen agenda, jolloin historiallinen totuus asiasta saa väistyä.
Eljas Erkon sodat
Sivulla 155 dosentti kirjoittaa Eljas Erkon sodista. Näitä varten on kirjaan tehty oikea tietolaatikko. Bäckmanin kirja sisältää runsaasti tällaisia huuhaaväitteitä, joten niitä on syytä tarkastella hieman lähemmin.
Tekijä on jättänyt luettelostaan pois ne sodat, jotka ”Erkko aiheutti ennen vuotta 1924”. Mutta tämän jälkeen Erkko vaikutti maailmanhistoriaan merkittävällä tavalla, mikäli Bäckmania on uskominen.
Tekijä väittää, että Erkko käynnisti Leningradin piirityksen toimiessaan Tallinnan lähetystösihteerinä vuonna 1924. Toimiessaan Helsingin Sanomien päätoimittajana 1927-1938 ”Erkko teki lehdestään maailman neuvostovastaisimman ja natsimielisimmän julkaisun”. Tämän myötä Suomen aivopesty kansa oli ”helppo saada natsien liittolaisiksi piirittämään Leningradia”.
Ulkoministerikaudellaan (1938-1939) Erkko kuulemma aiheutti Talvisodan, koska oli ilkeä Stalinille. Aloittamansa Talvisodan jälkeen, toimiessaan Tukholman lähetystössä, ”Erkko ei osoittanut katumusta”. Mitä tästä seurasi? Toinen maailmansota. Eljas Erkko siis aiheutti Toisen maailmansodan, väittää Bäckman. Hitler näet tuli vasta ”Erkon aloittaman” Talvisodan ansiosta vakuuttuneeksi siitä, että Natsi-Saksa voisi voittaa Neuvostoliiton.
Erkko toimi myös sotavankitoimiston päällikkönä 1941-1942. Bäckmanin mukaan Erkko murhautti tuhansia neuvostoliittolaisia sotavankeja ”näännyttämällä nälkään, ampumalla tai luovuttamalla edelleen Saksan natseille murhattavaksi”.
Niin, Erkko on jatkanut sotaansa vielä kuolemansa jälkeenkin, haudasta käsin, toteaa arvon dosenttimme. ”Erkon sodista puhuminen on kiellettyä Helsingin Sanomien täsmäiskun uhalla ... HS:n pääkirjoitustoimitus on Erkon sodan viimeinen linnake, niin kuin Kuurinmaan natsimotti oli fasismin viimeinen linnake”.
Tässäkin kirjailija on epäjohdonmukainen ja sisäisesti tavattoman ristiriitainen – hänen mukaansa kun virolaiset ja suomalaiset ovat edelleen pitkälti fasisteja.
Onko Viro apartheidvaltio?
Tekijä puhuu Pronssisoturi-kiistasta venäläisenä intifadana, ikään kuin muslimiveljiään kunnioittaen. Kieltämättä Tallinnan mellakoinneissa oli piirteitä, jotka toivat mieleen islamistien riehumisen aina kun heidän uskontoaan ”loukataan”.
Patsaan siirtäminen aiheutti venäläisvähemmistössä närkästystä ja se on ymmärrettävää. Sen sijaan Bäckman jättää tyystin huomiotta sen tosiasian, että Viron venäläisvähemmistö on tullut alunperin maahan valloittajana, miehittäjänä. Virolaiset näkevät Pronssisoturin miehitysvallan symbolina, mutta tätä näkökohtaa dosenttimme ei halua ymmärtää.
Kirjassa tekijä kutsuu Viroa toistuvasti apartheidvaltioksi ja ex-presidentti Lennart Meri on holokaustin kieltäjä sekä valehtelija. Myös muut virolaispoliitikot saavat isän kädestä. On siten hyvin outoa, että Viro hyväksyttiin EU:n ja Naton jäseneksi. Onkin selvää, että Viro on apartheidvaltio vain Bäckmanin ja hänen liittolaistensa tarkoitushakuisessa fantasiamaailmassa, jota kirjakin karmivalla tavalla ilmentää. Tosiasiassa Viro on länsimainen demokratia, oikeusvaltio, josta Suomikin voisi ottaa mallia vaikkapa sananvapaudessa.
Kuvaavaa on, että Bäckmanin valheellinen propagandakirja on julkaistu myös Virossa ja hänen haastattelujaan sekä kirjoituksiaan on julkaistu sikäläisissä lehdissä. Virolaisessa ja venäläisessä mediassa dosentti esiintyy toistuvasti Helsingin yliopiston edustajana ja hakee näin tieteen arvovaltaa pseudotieteellisen ideologiansa tueksi.
Totuusrelativismi kukkii
Dosentti Bäckmanin tapaiset oppineet kirjoittajat tietävät, että pöyristyttävän typerien väitteiden esittäminen ei onnistu ilman historian ja kaiken tiedon suhteellistamista. Tekijä onkin blogillaan avoimesti kertonut edustavansa fantasiakirjallisuutta ja yhdistelevänsä historiaa, kaunokirjallisuutta ja ties mitä. Tässä mielessä hän on sanamagiaa harrastaville postmodernistirelativisteille tyypilliseen tapaan sisäisesti äärimmäisen epäjohdonmukainen ja subjektiivisuuden ylistyksessään vaatii, että hänet otettaisiin vakavasti. Satusetiä ei kuitenkaan voi tieteessä eikä politiikassa ottaa vakavasti, koska tämä johtaisi kaaokseen ja tieteen tuhoon.
Kirjassa on lopussa laaja lähdeluettelo, mutta viitteitä järjettömien väitteiden tueksi ei tietenkään esitetä. Kuviakin löytyy ja niitä on ihan mukava katsella lukukärsimyksen lomassa. Ensi vuoden Huuhaa-palkinto voidaan mielestäni jo nyt päättää, sillä Bäckmanin tekele on mitä karmivin esimerkki akatemiaan pesiytyneestä postmodernista totuusrelativismista, pseudotieteellisestä hapatuksesta ja historiaksi naamioidusta poliittisesta propagandasta.
Vaikka tekijä väittää, ettei hän ole tarkoittanut kirjaansa vakavasti otettavaksi historialliseksi tutkimukseksi, se kuitenkin sellaisena esitetään. Kirjailija on myös eittämättä tosissaan esittämiensä väitteiden suhteen. Kuten todettua, tämä on akateeminen skandaali, koska Johan Bäckman on dosentti ja opettaa propagandaansa välittömästi sivuavaa alaa Helsingin yliopistossa.
Lähde:
(Jussi K. Niemelän blogissa on virhe: tosiasiassa arvostelu on julkaistu numerossa 3/2008 eikä 6/2008.)
"Itsenäisellä Virolla on aikaa enintään kymmenen vuotta", väittää suomalainen kriminologian dosentti 
