Bäckman, Johan: Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.
Kirjat
Erkki Haapaniemi
Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti, eivätkä venäjänkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan. Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä.
Veljelläni oli Virosta saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteli mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia nostattavia. Katariina Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin miehityksestä ja kuuluisasta venäläisesta kansanluonteesta.
Venäjä ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on myös oikeussosiologian dosentuuri, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä - Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä siirtyy totaalisesti lukijalle.
En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta. Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi, mutta mikä?
Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanalevan kirjan perussävyn.
"Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.
Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä. Tylsäksi tekstiä ei voi väittää ja mielenkiintoisia yksityiskohtia sekä tietoja eri tahojen toimista vilisee.
Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku, otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja natsimielisyys ovat todistusteemana.
Onko tässä mitään uutta? Suomen natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti ja Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian tapahtumista.
Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiiin ja lampaisiin. Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia.
Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan, Bäckmanin parasta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa. Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.
Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimukskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen postmoderni historianäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa "Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich". Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana.
Bäckmanilla on kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). On helppo uskoa että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona.
Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa. Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä ja keskittyä niiden varmistamiseen. Hänellä postmodernin kriittisestä asenteesta suuria kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada aikaan lisää puhetta ja siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja painotuksiin.
Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu. Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?
Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta (Adolf Hitler ja lapset sekä Adolf Hitler - vapauttaja) ja järjestämällä natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse.
Vakavaa asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan" moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren, presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään säestä tämän venäläisiä näkökantoja.
Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron entisen ulkoministerin Kritsiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse." "Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun!"
Silti Bäckman saa olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla pidetyt mielenosoitukset muuttuivat aggressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo sensaatio: "Olen ehdottomasti vakuuttunut, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa."
Hän kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin ksyymys on siinä, että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan, kun tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana 'miehitys' ja se, että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä. Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen on pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta jäljessä". (S. 290-291.)
Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä asiattomasti fantasioimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli. Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin poliisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14.10.)
Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30.9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä, jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta.
Kirjan virolainen kustantaja Vladimir Iljashevitsh, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen. Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika esimerkiksi on Virossa 6 vuotta lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua: siellä vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi hänen mukaansa valtiojohdon pelottavasta apokalyptisesta mielentilasta.
Bäckman paransi tähänkin: tilanne on "kuin 1937 Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta. Turun Sanomien (18.9.) mukaan kustantaja Iljashevitsh tunnetaan Virossa KGB:n pitkäaikaisena työntekijänä.
Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa, kun kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- ja kirjoittajajoukoissa, jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa tässäkin laukomalla hillittomyyksiä.
Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen." "Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle "Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä eletty käsityksessä, että toisessa maailmansodassa oli aika paljon intressiryhmiä ja toimijoita.
Tekisi mieli heittää kädestä kirja jossa väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan.
Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella, että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen 1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).
Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien osapuoletan oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista. Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä.
Kuinka globalisaatioon ja Natoon ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää "fasistit"-huutoja, "Venäjä, Venäjä"-huutoja, "Neuvostoliitto"-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua valtakeskustaan häiritsemässä? Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.
Myös venäläiset olivat oikeassa. Neuvostoarmeija menetti tiettävästi 200 000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu siloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta.
Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mikä oikeus mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On surkeata, että kiista näyttää keskittyvän 'miehitys'-sanan ympärille. Saksalaiset ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on epärehellistä.
Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma, että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole kuullut Estonian uppoamisen todellisesta syystä. Erään jäähdytetyn rekan kontissa kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.
Humanisti 3/2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti